About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

keskiviikko 16. joulukuuta 2015

Joulukorttimania



Ennen vuotta 2004 en ollut lähettänyt kenellekään ainon ainokaista joulukorttia. Sitten syntyi Urho ja muutti kaiken. Joka vuosi teen jostakin valokuvasta kortin, jossa pääosassa lapseni. Ylläoleva kuva on yksi rakkaimmista, vuodelta 2007, Urho ja Obelix.

Rakastan joulukorttiteeman suunnittelua, joskus idea on päässäni lähes koko vuoden, joskus se tulee viime tipassa. Rakastan joulukorttien saamista, jotka kaikki liimaan esille aulassa olevan Wc:n oveen (ulkopuolelle), se koristaa hienosti koko eteistä ja siihen kaikki aina pysähtyvät tutkailemaan kortteja. Olen siis niitä jotka piinavat ystäviään ja lähimmäisiään lastensa kuvilla ja anteeksi nyt julkisesti, jos se jotakuta ärsyttää, mutta minulle jokainen kortti on hyvin henkilökohtainen, sen eteen on nähty paljonvaivaa ja sen mukana kulkevat jouluterveiseni läheisille.

Sometulvassa, sähköisten yhteydenottojen keskellä postin kuljettama kortti on  entisestäänkin arvokkaampi ja arvostetumpi, eikä suomalaisten kortinlähetysperinteelle näy loppua. Äläkä pyydä anteeksi, jos et ehdi tai halua kortteja lähettää, sekin on ok, enkä ole ketään postituslistaltani poistanut sen takia, etten saa "vastakorttia". Tiedän kuitenkin, että olet ajatellut minua, kun saat kortin. Ja minä sinua.

Alkuvuosina luottokuvaajani Viivi otti kuvat ja sommitteli ne. Nykyään otan ne useimmiten itse, käsittelen ja rajaan, Viivi lisää tekstit ja printtaa kortit. Yleensä viimeisenä edullisen postituksen päivänä, joskus jopa jälkeen. Photoscape ilmaisohjelmassa löytyy kivat suodattimet, joilla kuvista saa vanhanaikaisia tai retroja, olen niihin kovasti mieltynyt. 

Tänä vuonna, sunnuntaina, kun otimme kuvia ainoaan valoisaan aikaan kun olimme kotona yhdessä pariin viikkoon, oli taas tosi haasteellista. Mulla ei ole erillistä käännettävää salamaa ja kiinteä suora salama on vain liian julma. 

(Varoitus seuraa epäonnistuneita kuvia)


Tonen ongelma on, että tupamme on liian pieni, että pääsisin tuon 50 mm linssin kanssa tarpeeksi kauas, että saisin lapseni ylipäänsä mahtumaan kuvaan.

Ja sitten on nk. immailu. VOISIKO SE NAAMA OLLA IHAN HERTTAISEN LUONNOLLISESTI?


 KUULITTAKO TE MITÄ SANOON?


JA MAITOTYTTÖ, ON PAKKO PYSYÄ PAIKALLA, MUUTEN KUVA TÄRÄHTÄÄ ILMAN SALAMAA NÄIN HÄMÄRÄS....


JA SAMA SULLE , URKKI!


MUTTA KYLLÄ VOI HYMYYLLÄ. MOLEMMAT! Tai mitä väliä, tämä on ihan epätarkka kaikin puolin, niinkun suurin osa ilman salamaa.


Aina vaan paranoo... NYT EI KANNATA HERMOSTUA, JOS ÄITI KERRAN VUODES OTTAA TEISTÄ VALOKUVIA... (Urho: et sitten laita näitä mun kavereille!)


EIKU NOUSE SITTENKIN ISTUMAAN...ETTÄ TE SOVI KUVAAN....




 EI RUVETA , URHO!


 TÄSTÄ EI TUU MITÄÄN!

  
Oikiasti, itkua tuhartaen koneelle miettimään mitä voi tehdä 152 samankaltaisesta kuvasta. Siis mikä mielenhäiriö saa ihmisen ottamaan tärähtäneen kuvan jälkeen vielä yhden... x 151? Toivo, usko, optimisti, usko enkeleihin, lottovoittoon?

Onneksi on se 153 kuva. Jonka kamalat värit voi vetää seepialle ja josta tuntuu kumpuavan tarina, kun sen käsittelee kaiken pelastavaksi pula-ajan kuvaksi. Kiitos Jumala, enkelit ja Ray! (Ja photoscape).

Ne on nyt postis!

lauantai 12. joulukuuta 2015

Ruis-kaneliässät


Joo, piparit kuuluu jouluun. Ja meillä ne on ties kuinka monennetta vuotta ruispipareita. Kahdesta syystä: Maku ja leivottavuus. Mutta yhtälailla mun perinteiseen jouluun kuuluu kaneliässät. Vieläkin muistan ne purkit ja pahvilaatikot, joihin piparit ja kaneliässät voipaperin suojaamina pakattiin Oravan mummolas, säilytyspaikka oli vintille johtavilla kylmillä portahilla.



Tämä vuosi on ollut huikea ruokakirjavuosi. Moni hyvä taitaa jäädä runsaudenpulassa varjoon, yksi josta en ole paljon kuullut puhuttavan on ollut Maija Silvennoisen Ruiskirja. Selasin sen eilen taas läpi joulunkiilto silmissä ja sieltähän löytyi Ruisässät. Pakko kokeilla. Varsinkin kun mausteena oli myös muodikkaasti kardemummaa ja reseptissä käytetyn muscovadasokerin ajattelin ihanasti täydentävän tummaa ruista. Kaltaiselleni riuskalleruisihmiselle  kirjasta tuli taas merkattua monta muutakin reseptiä, esim. Ratamestarin kiisseli, Karitsa-hapankorppupaistos ja Lohta ruiskuoressa. Valikoima on siis perinteisestä moderniin, Maijan rautaisella ammattitaidolla. Se ikipainikaverini juureen leivottu ruislimppukin löytyy ohjeistettuna.



Ruisässiä kannattaa leipoa myös kahdesta syystä.: Maku ja Leivottavuus. Kaneliässäthän on aika pirullisia leivottavia. taikina tarttuu ja jos käytät jauhoja, kanelisokeri ei tartu pintaan. Keksinkin metodin jossa pyöritän taikinanauhaa taikinapallerosta suoraan sokerikanelikasassa.  Ehkei mikään aito marttametodi, mutta toimi ja säästi useamman kirosanan.




Ruis-kaneliässät
Resepti Maija Silvennoisen Ruiskirjasta

125 g voita
200 g (3dl) muscovadosokeria
3 munaa
2 tl kanelia
2tl kardemummaa
1/2 tl suolaa
1/2 tl leivinjauhetta
6 dl hienoja ruisjauhoja (mulla oli vaan tavallisia, vaikuttaakohan se tuohon rakeisempaan ulkonäköön?)

pinnalle
1/2 dl sokeria
2tl kanelia

Vaahdota voi ja sokeri. Sekoita kuivat aineet. Lisää munat ja kuivat vuorotellen voi-sokerivaahtoon.

(tässä välissä kerron, että mulla oli kaapissa muscovadosokeripaketti, joka oli avattu varmaan jonkun tl takia ja se oli muuttunut tiiliskiveksi. Laitoin sen mikroon ja pari tl vettä päälle ja reilu minuutti niin sain sen pehmeäksi. Vähän nesteytyi, mutta hyvin se vaahdottui sokerin kanssa.)

Anna melko löysän taikinan asettua jääkaapissa 2 h, mulla oli koko yön. Leivo taikinasta sentin paksuista tankoa ja leikkaa 8 cm paloiksi jotka pyöräytät ässiksi.

Paisto 175 n. 14 minuuttia

Säilyvät hyvin huoneenlämmössä tiiviissä kannellisessa purkissa. Voi myös pakastaa.




Perinteiset kaneliässät
Joulun parhaat piparit eli ruispiparit

Maija Silvennoisen Ruiskirja saatu arvostelukappaleena kustantajalta

torstai 10. joulukuuta 2015

Rakastan tätä!




Aina tuossa synttärien aikoihin tulee tehtyä mielen perukoilla jonkinlaista paniikkiarviota menneestä ja tulevasta, omasta elämästä ja elämäntilanteesta. Onneksi osaan olla itselleni armollinen, enkä jää vatvomaan epäonnistumisia tai tekemättä jättämisiä, tuon tien valinta olisikin pitkä ja kivinen.

Kiitollisuuskin välillä meinaa unohtua, mutta tietenkin perhe, terveys ja koti on ne peruspilarit jotka mahdollistavat kaiken tämän elämän muun vouhotuksen.

Viimeisen 6 vuoden aikana olen aloittanut ja jatkanut tätä ruokabloggausta. Edelleen yhtä innoissani, ellen vielä innokkampana kuin alussa. Ruuanlaiton, siitä kirjoittamisen ja valokuvauksen yhdistelmä iskee just eikä melekeen omaan luovaan suoneeni. Palaute on ollut kannustavaa ja se on hyvä, sillä vieläkin mietin sitä yhtä HV-kommenttia (jonka olen poistanut) blogini alkuajoilta. Että kuinka ihmisellä voi olla noin paljon energiaa negatiivisuuden levitykseen? Pienimuotoisesti bloggaaminen tuo jopa voita leivän päälle ja koen yhteistyökuviot myös haasteellisina ja inspiroivina, vähän sellaisena bloggaamisen pippurina.

Yksi tämän vuoden uutuusjuttuja on ollut Apetina Makutiimi tai Taste Team toisella kotimaisella. Teen kansainväliselle sivustolle pari kertaa kuussa reseptin tai jonkun ruokaan liittyvän jutun. Sivusto löytyy englanniksi, suomeksi, norjaksi, puolaksi ja hollanniksi, aika hulvatonta lukea omia reseptiään puolaksi! Tunnen itseni tosi etuoikeutetuksi saadessani olla osallisena tässä kansainvälisessä tiimissä lahjakkaiden ja ihanien ihmisten keskellä.

Tämänkin family-size pho-keiton resepti löytyy Apetina sivustolta.


Kesäkuussa kävin pari päivää tutustumassa Arlan pääkonttoriin Aarhusissa, muihin bloggaajiin ja porukkaan, jonka vastuulla sivuston pyörittäminen on. Ohjelmaa oli, keittiössä tietenkin ja hauskaa sen verran, että unohdettiin kuvausryhmäkin, joka koko ajan kuvasi materiaalia.

Yksi hieno päivä vietettiin arvostetun keittiömestarin Mads Nobron (the same old story, kyllästyi elämään Michelinien tähtien kiilto silmissä ja downsiftasi itselleen elämän) Beta- yrityksen tiloissa. Mads oli räätälöinyt meille mahtavan ohjelman, pääsimme toteuttamaan upean kausimenun Madsin lempeän, mutta erittäin tiukan ohjauksen alla. Saattaa kuulostaa nyt vähän kontroversiaalilta, tarkoitan että keittiössä ei ollut mitään huutomeininkiä, mutta aika napakasti Mads piti huolen, että kohtelimme raaka-aineita niille kuuluvalla kunnioituksella. Minä olen nyt sitten toinen Madsin tuntema suomalaishenkilö ja statukseni vaihteli nopealla tempolla, ihanasta ja tervejärkisestä suomalaisesta keittiöfiaskoon sen mukaan osasinko suikaloida kaalia tarpeeksi ohueksi (en osannut; nyt puhutaan siis lähes henkimaailman siivuista) tai leikata ja muotoilla leipätaikinaa (siinäkin "bravuurissani" meni vikaan, juuri kun hän oli näyttänyt kuinka pala irrotetaan taikinasta, niin minä onneton leikkasin ja työnsin taikinaa pois päin kun olisi pitänyt vetää se leikattu pala irti taikinasta. Eli jos saatte kuvan asioiden tarkkuudesta.... ). Pluspisteitä sain kotonani olevista kesäkanoista ja leivinuunista (en siis varsinaisesti keittotaidoistani).

Mistä (tyylikkyydestä) voi päätellä, että olemme nimenomaan Tanskassa?
Mutta ihana Mads oli joka tapauksessa ja jo jokaiselle räätälöity tervetuliaiskahvi sulatti sydämemme. Ja meidät nähtyään hän muutti heti päivän kulkua; -Te haluatte leipoa juurileipää, hän tuumasi. Ja halusimmehan me.





Ja se leivän valmistus olikin taidetta. Koskaan en ole kenenkään nähnyt taikinaa kohtelevan sellaisella hellyydellä. Mutta oli lopputuloksen patongit ja Focacciatkin omaa luokkaansa.






Monta uutta asiaa oli sisäistettävänä, aloittaen nyt siitä taikinan kohtelusta.



Taikinan teko kun aloitettiin niin sitä ensin vaivattiin koneella pienellä teholla tietty minuuttimäärä, jotta lämpötila ei nouse liian nopeasti ja vasta lopussa lisättiin kierroksia. Ja suola, se kuulkaas lisätään vasta viime metreillä, ettei se tee temppuja taikinan happamuudelle.



Saimme omat pikku Beta-juuret mukaamme ja onnistuin pitämään sitä elossa varmasti kolme kuukautta Madsin ohjein. No, mikään ei kestä ikuisesti. Harmi kun en kerennyt kunnolla leipoa siitä...



On mulla myös juuren ohje, eli ehkä tästä vielä uuteen nousuun.




Leipiä täyttelimme sitten herkuilla lounaaksi.


Juuri tälläiset päivät ja hetket jolloin saa imeä itseensä tietoa paljon pätevimmiltä on niitä parhaita. Menuta valmistellessamme tuli kaikenlaista uutta eteen.


Mads oli esimerkiksi valmistanut säilöttyä sitruunaa. Ja pitkällä aikavälillä. Tuoreimpia saimme maistella ja tuoksutella kylliksemme, mutta ne vuosia (vai oliko peräti 10?) säilööntyneet, ne olivat vähän niinkuin kruununjalokiviä, että sinne soppaan eikä kyllä lusikkaa pistetty. Taisi olla hammastikun kärki. Aromi oli kyllä huikea. Hyvin pienen veitsenkärjellisen raastoin suikaloiduin varhaiskaalin joukkoon. Aika täydellistä!



Kuvanottohetkeöllä uupui taas se kuuluisa valo, mutta suikaloitu ja säilötyllä, supervanhalla sitruunalla maustettu kaali kiepaistiin  haudutetun lammasannoksen päällimmäiseksi.
Sesongin mukaisesti valmistimme tietenkin parsaa. Aamulla nostetut jumalattoman pienet katkaravut pääsivät hellään (ja siis tätä teroitettiin) kuorintaani ja ne nautittiin annoksessa täysin raakoina, juu ei mitään hapoilla kypsennystä, sanoin että raakoina. Siinä töitä tehdessämme maistelimme niitä myös kuorineen raakoina. Kaikkea sitä. (Minä olen kovin tottumaton tälläisessä, näen yhä unia niistä Merituulen syömistä ankansikiöistä).




Yhtenä pääruokana oli kampelaa. Perkeistä keitimme tietenkin liemen.


Ja nyt seuraa mielenkiintoista. Paistoimme kalanruotoja rasvassa kuumella pannulla kunne ne kietoutuivat rätiseviksi kippuroiksi. Aivan mahtavia rapsakoita snackkejä!


Menuumme kuului paljon muutakin, kuvaamaan ei liiemmin ehtinyt. Jokaisessa pienessäkin jutussa, vaikka herneiden ryöppäyksessä oli joku pieni juttunsa, tietotulva oli mahdoton. Ja jotakin jäi mieleenkin.


Mutta nämä on kyllä niitä hetkiä.


Apetina Taste Teamiin voit käydä tutustumassa (valitsemallasi kielellä) Apetinan- sivuilla, jossa on muutenkin tarjolla herkkureseptejä.

Sieltä löytyy esimerkiksi tämä herkullinen kvinoa-kurpitsasalaatti. Kurpitsasesongin loppuessa sen voi muuten korvata paahdetulla porkkanalla!



Juttu kertoo yhteistyöstäni Apetina.com kanssa


maanantai 7. joulukuuta 2015

Graavilohiceviche



Olen aivan friikki lukemaan kaikenmaailman Teeseitse-joululehtiä ja ruokalehtien erikoisnumeroita aiheesta. Ja säästän tietysti kaikki tyynni seuraavaankin vuoteen. Täytyy kyllä sanoa, että tiettyä toiston makua alkaa olla ilmassa. Joka vuosi pitää joulun tienoilla kuitenkin testata jotakin uutta, ei aina välttämättä joulupöydässä, voihan sitä herkutella pienesti vaikka joka adventti.

Koti&Keittiö 12/2015 oli kaksi kalareseptiä, jotka olen jo kerinnyt testaamaan teidän puolestanne. Graavilohiceviche ihastutti ulkonäöllään mutta myös maullaan. Cevichehän oikeasti tehdään ihan raa'asta kalasta ja se kypsennetään sitrushapoilla (usein juhlissani tarjottu korianterilohi on sitten vähän niinkuin riisuttu malli cevichestä), tässä ihanan raikas kasvispikkelssi/salaatti raikastaa graavilohta. 

Sanoinko jo, että kaunis tarjottava.


Graavilohiceviche (resepti Koti&Keittiö)
6 annosta

300g graavilohta
1/2 fenkolia
1/2 kurkku
1/2 vihreä omena
1vihreä chili
3 limeä
1rkl sinapinsiemeniä
1-2 rkl oliiviöljyä
ripaus suolaa
rouhittua mustapipuria
lipstikkaa, lehtipersiljaa (tai minä panin tietenkin korianteria)

Leikkaa lohi ohuiksi viipaleiksi ja asettele tarjoiluvadille.

Kuutio fenkoli ja kiehauta kuutiot nopeasti, valuta ja jäähdytä.

Kuutioi kurkku ja omena, hienonna chili. Sekoita kasvikset keskenään. Raasta hyvinpestyjen limehedelmien kuoret joukkoon ja purista myös mehut sekaan.

Lopuksi sinapinsiemenet, öljy, suola ja pippuri. Lusikoi kasvissalaatti lohiviipaleiden päälle ja koristele yrteillä. Anna maustua hetken viileässä ennen tarjoilua.



On aika näyttävä vähän isommallekin porukkalle tehtynä. Ylläoleva tarjotin tarjoiltiin ratsastusseuran pikkujouluissa (joissa puolet ihmisistä ei syö  kalaa... :)). 

Graavilohen voi myös silputa ihanan pieneksi ja sekoittaa kasvisten joukkoon ja nostella lusikalla vaikka nachojen päälle, kuten tehtiin samaan aikaan toisaalla erään kauniin ratsastajatytön gluteenittomissa ylioppilasjuhlissa.

Maistuu kaikin tavoin!

lauantai 5. joulukuuta 2015

Jouluhalko my style




Aina välillä pitää irrotella jonkun klassikon kanssa. Jouluhalko on juuri sopiva, koska vaikka se onkin ranskalainen joulunajan klassikkoleivonnainen Bûche de Noël, on se meille aika tutun näköinen, kääretorttukansaa kun ollaan. Toki se perinteinen jouluhalko muistuttaa suklaakuorrutuksineen ja oksantynkineen oikeaa halkoja ja välillä se koristellaan suloisin marsipaanisienin. Että jos nyt tarkkoja ollaan, niin ehkä tätä mun leivonnaista ei perinteiset jouluhalkolistit jouluhaloksi tunnista.


Mutta koska, jos vanhat merkit paikkansa pitää, omat joulusiivoni jäävät hyvin minimaalisiksi, niin tuuletetaan edes perinteitä. Valkoinen joulu on mulle edelleen se kaunein joulu, ja siksi jouluhalkonikin on saanut uhkean lumikuorrutuksen. Ja kaikista joulunväriyhdistelmistä, kullista, hopeista, sinisistä, vihreistä ja harmaista (voiko oranssi olla joulun väri? tai turkoosi? olenko mä ihan kaavoihin kangistunut?) mua eniten miellyttää punavalkoinen, oli koristukseksi keksittävä punaista.



No, puolukka, karpalo, sä sanot. Minä sanon, että joo, miksei. Mutta koska nyt on granaattiomenasesonki ja se on niin ihanan kiehtova hedelmä kun se passaa niin suolaiseen kuin makeaankin, niin en tietenkään voinut vastustaa.


Ja siinähän se sitten oikeastaan olikin. Tämän tekemisessä ei nimittäin tarvita erikoisia kondiittorintaitoja, onnistuu kaikilta, kuten vanha kunnon kääretorttukin. Innostu sinäkin varioimaan täytteillä, eri hilloilla saa erilaista fiilistä.


Resepti minun versiooni jouluhalosta löytyy Apetinan sivuilta. 
Ei muuta kuin leipomaan. Inspiroidu makutiimistä, niinhän ne sanoo.


torstai 3. joulukuuta 2015

Moskovan pataa hevosenpaistista


Kaivoinpa isoimman ja vanhimman patani, sen mustan ei-emaloidun ja 1,5 kimpaleen hevosenpaistia pakkasesta. Tiesin, että mikään ei voi mennä pieleen kun haudutan sitä hiljalleen ajan kanssa uunissa ja yhytän samaan patan tuon klassisen venäläiskolmikon; suolakurkun, hunajan ja smetanan ja vielä sinihomejuuston. Tästä padastahan ei puutu kuin pekoni!

Pata kulkee nimellä Moskovan pata, ja olen törmännyt moneen ylistävään reseptiin netissä. Pakkohan sitä oli kokeilla. Yleensä tämä tehdään naudanpaistista, mutta uskonette minua, ettei hevosen kanssakaan voi mennä vikaan, päinvastoin. Lause ei kyllä enää pidä elämässäni täysin paikkaansa, onnistuin nimittäin isänpäivänä paistamaan hevosen ulkofileestä sitkahkot pihvit, mitä jaksan vieläkin ihmetellä. Mun paistinpalani tähän oli ehkä turhankin hyvää, paahtopaistia nimittäin, mutta jotenkin halusin pelata varman päälle tällä kertaa.

 


 Huonommallakin reseptinlukutaidolla ymmärtää, että herkkuhan tästä tulee. IsoHoo lupasi syödä pataa koko vapaaviikkonsa. Ei tästä kyllä koko viikoksi riitä. Kuvissa on muuten pienin (ja sievin) patani, koska tekopäivänä pimeys ehti laskeutua suuren patani päälle, otin kuvat vasta seuraavana päivänä...pataruuan kanssa kun ei oikeastaan edes ulkonäkö kärsi lämmityksestä, mausta nyt puhumattakaan.



Laitan reseptin kilon annokselle, vaikka itselle lihaa olikin reilummin.

Moskovanpata
6-8:lle

1 kg hevosen-tai naudanpaistia kuutioituna
3 sipulia hienonnettuna
3 suolakurkkua kuutioituna
3 rkl juoksevaa hunajaa
3 rkl vehnäjauhoja
5 dl lihalientä
150g sinihomejuustoa
240g smetanaa
1 tl cayennepippuria
1 tl rouhittua mustapippuria
voita paistamiseen
persiljasilppua

Laita voi pannulle sulamaan ja kuullota sipulisilppua muutama minuutti. Lisää 2/3 suolakurkkukuutioista ja hunaja ja paista muutama minuutti lisää miedolla lämmöllä. Mauta mustapippurilla ja cayennella. Siirrä odottamaan pataan.

Ruskista reilut lihakuutiot voissa pienemmissä erissä kauniin ruskeiksi. Lisää pataan. Huuhdo pannun nesteet pataan. Ripottele pataan vehnäjauhot, sekoita. Sitten kuuma lihaliemi, sekoita. Lisää vielä murusteltu sinihomejuusto , sekoita. Sekoita lopuksi joukkoon smetana.

Kansi päälle ja uuniin, 200 asteeseen 1 h. Laske lämpö 150 asteeseen ja hauduta vielä 2 h, niin että liha on pehmeän mureaa.

Koristele pata viimeisellä suolakurkulla ja persiljasilpulla, keitä kaveriksi perunat, ohrahelmiä, riisiä tai pastaa.

Talvisen viikonlopun tuhti herkku. Enää puuttuu talvi....




Muuta juttua hevosenlihasta:

keskiviikko 2. joulukuuta 2015

Ihanista ihanin joulukalenteri



Kadehdin salaa niitä ruokabloggaajia, jotka vetäisevät silminnähden keveästi omaan blogiinsa joulukuun jokaiselle päivälle oman kalenteriluukun kivoine idoineen ja resepteineen. Tiedän, että niiden takana on aivan valtava työmäärä. Jo pelkästään kuvien tuottaminen on haasteellista tänä pimeänä vuodenaikana, kun kuvausaikaa jää vain muutama tunti.  Omia kalenterisuosikkejani ovat Vatsasekaisin Kilinkolin, Pumkin Jam, Kokit ja Potit, Suolaa ja Hunajan adventtikalenteri ja tietenkin Blogiringin Kalenteri.

Mutta ihan kaikista lähinnä sydäntäni on serkkuni Meerin vuosittain toteuttamat joulukalenterit, joissa suloiset eläinhahmot seikkailevat eri teemoin. Tänä vuonna Meerin joulukalenteri-idea on aivan supertrendikäs: Meeri on piirtänyt jokaiselle päivälle tulostettavan värityskuvan. Näitä tullaan tänä vuonna värittelemään meidän perheessä, niin aikuiset kuin lapset. Meerin kalenteriin pääset helposti tästä linkistä, sitä voi seurata myös facebookin kautta.

Tämänkin jutun kuvitus on lähtöisin Meerin kynästä, luonnollisesti. Yksi joulun odotetuimmista joulutervehdyksistä on aina myös Meerin piirtämä joulukortti. Kiitos Meeri kaikista ihanista ilahdutuksista, joita tuotat muille. On ihanaa kun ihmisessä löytyy intohimo toteuttaa luovuuttaan!