About me

Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

keskiviikko 14. syyskuuta 2016

HÄRKIS-NACHOPELTI


Koko syksyni tuntuu pyörivän kasvisproteiinin ympärillä: töissä on suunniteltu kasvisproteiinin ympärille syksyn ruokaverstaita, vihdoin viime viikolla pääsin laittamaan nyhtökauraa ja nyt tartuin Härkispaketin kimppuun. Kasvisproteiinituotteiden makuun on siis päästy. Paitsi, että kasvisproteiini on sanana aivan mälsä.

- Mennäänkö lounaalle?
-Joo, mitä sun tekis mieli syödä?
- No, mun tekee mieli ihan hirveästi jotakin kasvisproteiinia…

Not gonna happen. Onneksi yksittäisille tuotteille on tosiaan keksitty menevämmät nimet ja esimerkiksi Härkis kuulostaa sopivan ytimekkäältä - ja ennen kaikkea syötävältä.

Härkis (linkin takana lisää reseptejä ja käyttövinkkejä K-ruoan malliin) on syyskuun uutuus, kolmevuotisen tuotekehityksen tulos on nyt kaikkien saatavilla kaupan hyllyillä. Se on valmiiksi kypsä, kotimaisesta härkäpavusta valmistettu tuote, jota voi käyttää ruuanlaitossa jauhelihan asemasta, jota se on mallattu ulkonäöltään ja purutuntumaltaan muistuttamaan. Ja aivan niin kuin jauhelihakin, eri tavoin maustamalla se taipuu moneen ruokaan.



Härkisreseptiä miettiessäni tuli ensimmäisenä mieleen arvatenkin spaghetti bolognese, sillä se löytyy härkispaketin kannesta. Pakkauspahvin sisäosa on myös pyhitetty resepti-ideoille: ehdotuksia löytyy tortilloista ja pitsoista aina papupihveihin. Itse muistan nähneeni blogeissa Härkis-chiliä, -tacoja ja härkiskulhoa. Vähän aikaa pääni lyö kuitenkin kiireisen perheenäidin tyhjää. Aivan niin kuin se lyö vaikka keskiviikkona ruokaostoksilla nälkäisen lapsen kanssa, kun tuntuu ettei juuri silloin keksi AINUTTAKAAN ruokaa, mitä voisi laittaa. Se tunne, kyllä te tiedätte.


Mutta ei Härkiksestä kannata ottaa paineita. Tehdään ihan tavallista ruokaa siitä, vaikka makaroonilaatikkoa. Onnistuu. Mutta haluan kokeilla jotakin ekstraherkkua. Jotakin mitä söisin kun haluan hemmotella itseäni ja perhettäni. Sellaista ruokaa, mistä voi jo alkaa aamupäivällä haaveilemaan. Sellaista, että arki-iltakin tuntuu pikkuisen spessulta.

Sitten keksin: Sen on oltava HÄRKIS-NACHOPELTI.



HÄRKIS-NACHOPELTI
6:lle

250 g Verso Härkistä
1 tlk tomaattimurskaa
1 tl korianteri
1 tl jeeraa
½ tl cayennenpippuria
2 tl kuivattua oreganoa
½ tl suolaa
1 valkosipulinkynsi
½ punainen paprika
½ keltainen paprika
1 punasipuli
1-2 jalapeñoa
10-15 kirsikkatomaattia
300g juustoraastetta, esim gouda
1 iso pussi maustamattomia maissilastuja
1 cosmopolitan salaatti tai jäävuorisalaatti
2 tlk kermaviiliä
2 tl chipotle-tahnaa
tuoretta korianteria

Reseptistä valmistuu kaksi pellillistä.

Kuumenna tomaattimurska yhdessä Härkisrouheen kanssa. Mausta jeeralla, jauhetulla korianterilla, cayennellä, oreganolla ja suolalla. Purista mukaan valkosipulinkynsi.
Hienonna pieneksi kuutioksi paprikat, sipuli ja jalapeñot. Puolita kirsikkatomaatit.
Jaa maissilastut tasan kahdelle uuninpellille leivinpaperin päälle. Levitä seuraavaksi Härkiskastike ja ripottele sen päälle paprikat, sipuli, jalapenot ja tomaatit. Raasta viimeiseksi päälle juustoraaste.

Paista 220 °C n. 10 minuuttia.

Silppua sillä välin rapea salaatti ja sekoita kumpaankin kermaviilipurkkiin teelusikallinen chipotle-tahnaa.
Tarjoa nostamalla jokaisen lautaselle salaattipedin päälle kerros nachopaistosta ja viimeistele annokset tuoreella korianterilla ja maustetulla kermaviilillä.


Siinä se on. Sopivasti nuorisoon menevä Härkisresepti, vaikka nuoret taitavat muutenkin olla avoimempia erilaisille lihan korvikkeille. Itse en osaa oikein päättää. Peukutan kasvisruuan syömisen lisäämiselle ja lihansyönnin kohtuullistamiselle. Olen iloinen, että markkinoille on saatu uusia monikäyttöisiä kasvisperäisiä proteiinilähteitä ja olen innokas testaamaan niitä.

Tavallisena sekasyöjänä, lihanhimoisena sellaisena, en aina kuitenkaan ymmärrä, miksi tarvitsemme ulkonäöltään lihaa muistuttavia ja lihan kaltaisesti käytettäviä tuotteita. Miksi härkäpapua ei voisi syödä vain härkäpapuna; tehdä siitä papupataa, papupastaa tai vaikka papupihveijä, ripotella pavut nachopeltipaistoksen päälle? Vai voiko tällainen jauhelihamainen rakenne kenties madaltaa vannoutuneiden lihansyöjien kynnystä kokeilla tuotetta?

Niin kuin sanoin, en ole vielä päättänyt loppuelämäni ruokavaliota, enkä aio sitä tehdäkään. Aion kulkea avoimin mielin ja nojata ruokavaliossani ennen kaikkea monipuolisuuteen. Härkis on mutkaton, monipuolinen ja nopea tuote käyttää. Se on hieno proteiininlähde, kotimainen tuote ja purutuntumaltaan hyvin jauhelihan kaltainen. Loistava vaihtoehto esim. soijatuotteille.

Tervetuloa vaan, härkis!

Kaupallisessa yhteistyössä K-ruoan kanssa

maanantai 12. syyskuuta 2016

FINNJÄVEL, ÄNTLIGEN!



Finnjävel-ravintola on  keittiömestarit Henri Alénin ja Tommi Tuomisen upea kunnianosoitus suomalaiselle ruokakulttuurille. Koskaan aikaisemmin ei lie omiin raaka-aineisiimme ja ruokaperinteisiimme sukeltavaa tutkimusmatkaa tehty tähän tapaan. 

En aivan vieläkään osaa analysoida, mitä söin, näin ja koin. Tiedän vain, että kokemus oli upealla lailla käsittämätön. Eteemme kannettiin pieteetillä rakennettuja, yksityiskohdiltaan ja kokonaisuudeltaan täydellisiä fine dining annoksia. Silmät sulkiessani, makujen ja rakenteiden sulautuessa suussani, sukelsin takaisin tuttuihin suomalaisiin makuihin, kuinka osaisin sen kertoa; täydellisen karjalanpiirakan makuelämykseen tai samalla huikeaan ja tuttuun kalakeittoon, lanttuun joka maistui miljoona kertaa paremmalta kuin lanttu. Lohiannokseen joka muuttui paletilla täydellisiksi rapujuhliksi.


Varmasti osaltaan elämykseen ja aistien virittymiseen edesauttoi kaikkien yksityiskohtien huolellinen viimeistely. Ateljè Sotamaa on designin takana. Upeat astiat ja ruokailuvälineet tekivät kunniaa annoksille, kuin myös toisinpäin. Artesaanipuhallettujen lasien tai pitkänhuiskeiden ruokailuvälineiden kaunis saattoi jossakin kohtaa mennä käyttömukavuuden edelle, mutta ei sillä ollut mitään väliä, viinilasit olivat niin jumalaisen kauniita, jokainen omalla erikokoisella suuaukollaan varustettu.

Heti alussa pyydettiin kiinnittämään huomiota valojen ja varjojen leikkiin. Lasit loivat upeita kuvioita pitkin pöydän pintaa ja hämärtyvää iltaa. Upea, odottamaton yksityiskohta.



En ole ehkä maailman helpoin asiakas. Kiinnitän huomiota varmasti erikoisiin asioihin, jo senkin takia, että olen itse niin pitkään tehnyt tarjoilijan töitä. Ja silkasta kiinnostuksesta ja uteliaisuudesta kyselen ruuista ja ruoka-aineista kysymyksiä, jotka usein saattavat tarjoilijan hämmennyksen tilaan. Lisätään siihen vielä pikkuisen oikoonen huumorintaju, ja siinä saakin asiakaspalvelija miettiä, että sijoitunkin asiakasrankingissä top10 :een vai olenko siellä vihoviimeisten sarjassa.

Meidän 6 hengen seuruettamme luotsasi menussa eteenpäin Sebastian, ihana, nuori ja taitava, korrekti tarjoilija, joka ei antanut kysymyksieni hämmentää. Sopivan etäinen, silti äärettömän huolehtivainen ammatissaan. Monsieur! - Madame! puhuttelimme välillä illan kuluessa toisiamme sujuvasti ja jotenkin se minulle kaikessa yksinkertaisuudessaan korosti myös ilman ainuttakaan vitsinpätkää aika ainutlaatuisesta huumorintajusta. Kiitos, Sebastian!

(huusin minä kyllä välillä myös, että "Hei, Seba!"... ettei nyt kenellekään jäisi käsitys, että osaan käyttäytyä jotenkin suunnattoman korrektisti).

Kun nyt kerran olimme paikan päälle, suhteellisen kaukaakin tultu, niin 7- ja 10 ruokalajin menuvaihtoehdoista päädyimme tuohon 10:een. 

Keittiö tervehti meitä  kalakeitolla, josta oli poistettu keitto, vai kuinka se meni,  maussa se oli täydellisenä, sekä pienillä suupaloilla.






Meillä oli ilo vierailla ravintolassa viikolla, jolloin tarjolla oli ensimmäistä viikkoa kokonaan uudistunut ruokalista. Menun vaihto kun tapahtuu 3 viikon aikana, niin, että ensimmäisellä viikolla vaihtuu 5 ruokaa, seuraavalla sitten toiset 5 ja kolmannella viikolla se on täysin uudistunut. Paitsi onhan joku supersuosikki aina jätettävä. Kyllä. Se karjalanpiirakka.






Sienipuuro oli umamin juhlaa.



Jäämestarin lohesta vastapäätä istunut Susanna tuumasi, että tämä maistuu rapujuhlilta, enkä voinut olla kuin yhtymättä tähän ajatukseen. Niin teki!


Luusoppa oli vaikuttavan näköinen annos



 Mukuloita maakuopasta yhdisti lanttuun luumun samoin kuin suodattamattoman viinin, joka oli aivan käsittämättömän hieno valinta annokselle.

Varjot, ne tanssi omaa leikkiään.




 Riimihirvi.



En osaa sanoa, miten ulkomaalaiset suhtautuvat tähän annokseen. Minä otin sen vastaan melkein riemunkiljahduksin. Olin jo useamman ruokalajin ajan hiljaa itsekseni miettinyt, että suomalainen ruisleipä loistaa poissaolollaan. Mutta sieltä se vain tuli, sittenkin. Tuore, uunilämmin ruisreikäleipä, oma voi ja lasillinen piimää.

Tuntuu ihan hullulta sanoa, että kaiken sen taidokkuuden keskellä, tämä annos sulatti sydämeni, karulla yksinkertaisuudellaan. Tässä vaiheessa olisi tehnyt mieli pussata kokkia, joka tämän oivalluksen menuseen toi. Justiin näin sen piti olla. 



Tulihan se karjalanpiirakkakin. Ei heti tunnista, paitsi mausta. Aivan käsittämätön.


Savusilli.



Ryynimakkara. Ryynimakkara ja veripalttu  uudistivat olemuksensa. Taas ulkonäöltään upeasti rakennettu annos. Valitettavasti myös menun ainoa osa, jonka olisin voinut jättää pois, lempeä maku oli hiukan kuiva ja se oli yksinkertaisesti liian iso. Olisin ollut tyytyväisenä maistamassa postimerkin kokoista palaa, mutta melkein korttipakan kokoisena, sitä oli vain liikaa. Ja liian vähällä mustaherukkageelillä.



Omenainen alkujälkkäri.



Mustikkarättänä.


Ja suu makiaksi.

En ole mikään ravintolakriitikko, ja osaan kertoa vain, miltä minusta tuntui, miten minä asiat koin ja mikä itselleni maistui. 

Finnjävel sijaitsee suojellussa, 1830 rakennetussa kivitalossa. Sen kauniit huoneet kaarevine kivikattoineen muodostavat ainoan ikävän seikan niin mielettömässä kokonaisuudessa. Ruokailukokemus, niinkuin Finnjävelissäkin saimme todistaa, on aito moniaistinen kokemus, eikä aisteista voi ainuttakaan laiminlyödä kokonaisuuden himmentymättä. Tuona torstai-iltana ravintolasali oli viimeistä paikkaa myöten täynnä  ja melutaso nousi käsittämättömän korkeaksi. Se haittasi ja häiritsi kokemusta vahvasti. Uskon, että myös henkilökunta kärsii  ja väsyy tälläisessä melutasossa. Finnjävel ei ole ainoa helsinkiläinen ravintola, joka samaisesta ongelmasta kärsii ja valitettavasti suojellussa kohteessa mahdollisuudet akustiikan korjaamiseen taitavat olla pienet. Ymmärtääkseni Finnjävelille on sävelletty aivan oma taustamusiikkikin, mutta sitä ei ensimmäisen 10 minuutin jälkeen enää kuullut. Toivon totisesti, että äänimaisema huomioitaisiin entistä paremmin joka ikisessä ravintolassa.

Finnjävel on kuitenkin juuri sitä mitä luvattiin: sisua, ennakkoluulottomuutta, kunnianhimoa ja ripaus suuruudenhulluutta. Ylistys vuosisatojen ruokaperinteelle.

Oikein hyvä, PRKL!



perjantai 9. syyskuuta 2016

MILJOONAHEVONEN 2016

Valokuvaus Tuulian N

Se on jumalaisen kaunis eläin. Voimakas, notkea, sisällään ikiaikainen vietti juosta pakoon. Korskea, sähäkkä, tuulennopea. 


Valokuvaus Tuulian N

Estekentän reunalla tunnen itseni pieneksi. Huimaa katsoa esteiden korkeuksia maasta. Ja niin hullulta kuin se kuulostaakin, tiedän, että hevosen selästä ne näyttävät vieläkin korkeammilta.

Kilpailujen jännitys. Istuinluiden kohdalta likaantuneet ratsastushousut sadesäällä. Pienet tallikoirat katsomon laidalla remmeissään. Puomin kolahdukset. 

Heilun laukan rytmissä ja pidätän hengitystä joka hypyllä, vaikka seisonkin omat jalat tukevasti maassa. Mikä lähestyminen! Miten tiukka kaarre! Ponnistus, noin kaukaa, apua! Kieltäytyminen! Ei, ei! 


Valokuvaus Tuulian N

Ratsastuskisoissa katsoja saa kokea yhden ehkä jännittävimmistä urheilulajeista. Esteratsastus on erittäin yleisöystävällinen laji. Vaikka et ymmärtäisi lajista mitään, osaisi laskea virhepisteitä tai tietäisi mikä ratsastajan virhe johti puomin putoamiseen, pystyy jokainen eläytymään (ja pidättelemään hengitystään) hevosen ja ratsastajan yhteistyöhön ja radalla nopeassa tempossa toisiaan seuraaviin hyppyihin. Näet, voiman, vauhdin, venymisen, sen kiihtyneen tunnelman, joka nostaa sykkeet pilviin  katsomossa ja ratsastajalla. 

Valitettavasti Suomessa ratsastuskilpailut eivät ole hirveitä yleisömenestyksiä, (jollei nyt oteta lukuun Helsinki International Horse Showta). Lähinnä kilpailuja seuraavat tiiviisti ratsukon taustajoukot. Perinteet hiukan elitistisenä pidettyyn lajiin eivät vain ole Suomessa sitä mitä ne ovat vanhoissa perinteisissä ratsastusmaissa.


Valokuvaus Tuulian N

EPUR, Etelä-Pohjanmaan Urheiluratsastaja, järjesti Tuurissa, Keskisen Kyläkaupan siipien huomassa jo kolmatta kertaa esteratsastuskilpailut. Tuurin Kyläkaupan miljöö edesauttoi osaltaan, että saimme katsomot täyteen. Tällä kertaa saimme järjestettäväksi Esteratsastuksen SM -kilpailut  kaikissa luokissa ja päätimme jakaa kisat kahteen viikonloppuun, jolloin ensimmäinen, kolmipäiväinen kisaviikonloppu kisattiin Suomenhevosten ja poniratsastajien mestaruuksista. Toisena viikonloppuna, to-su, oli vuorossa  nuorten ja senioreiden SM:ät.


Valokuvaus Tuulian N

Aikamoinen rupeama, mutta me tehtiin se!

Kentän pohja rakennetaan paikan päällä, pystytään tallialuelle karsinakylä, tuomaritorni, kilpailukanslia, expo-alue, ratamestarin ohjeiden mukaan rakennetaan rata, pystytetään katsomo, verkka-alue, hoidetaan kuulutukset ja musiikki, valot, ambulanssit niin ihmisille kuin eläimille, nostetaan mainosaidat pystyyn, järjestetään ravintola-ja expotelttaan iso screeni, josta kilpailuja voi seurata...

Ja me tehtiin se, aivan tällä omalla porukalla! Infran osalta ei tämä olisi tietenkään ollut mahdollista ilman Kyläkaupan ja sen mahtavan henkilökunnan suurta panosta.


Kuva Kyläkaupan arkisto: Aamuvarhainen kuva kisa-alueelta, edessä teltta, oikealla kenttä ja oikealle jää myös talli-alue.

Mikä sitten saa, lopulta aika pienen porukan, uhraamaan aikansa ja voimansa, järjestelemään jopa lomansa (ja laiminlyömään omat asiansa) tälläisen suurprojektin eteen?

Rakkaudesta lajiin?

Mulla ei oo vastausta. Sen tiedän, että paljon meiltä vaadittiin (me itse) ja välillä yksi jos toinenkin mietti selväjärkisyyttään projektiin osallistumisen tiimoilta. Mutta se adrenaali, joka virtaa suonissa paineen alle, me-henki, puolikuolleena päivän päätteeksi rojahtaminen sängylle ja kaupan päälle vielä huonosti nukuttu yö seuraavaa päivää jo stressatessa. Se on huumaa.



Mun kohdalla projekti tarkoitti 8 päivää paikanpäällä. Ja aika monta aikaa ja päivää hoitaessa asioita ennen kisoja, keväisistä palavereista lähtien. Käväisimme myös esimerkiksi urkkimassa kisajärjestelyitä Salossa, terveisiä vaan sinne avusta).

Kello 6 kömmin paikalle valmistamaan aamiaisen. Ja joskus 21 mennessä oli kassat laskettu, paikka suljettu, haettu Kyläkaupan Elintarvikepuodin varastoihin varastoidut tavarat seuraavaa päivää varten ja täydennykset kyläkaupasta, eli tuollaista 15 h ympäripyöriää, paitsi silloin kun misattiin lähes puoleenyöhön seuraavan päivän vippiä. En lukenu sähköpostia, lähetelly viestejä, päivitelly facebookkia tai ottanut valokuvia. Muistaakseni katsoin koko kisojen aikana 2 rataa ja yhden palkintojen jaon ja kävin ehkä 3 kertaa pissalla (no, hiukan nyt mediakriittisyyttä, hyvä lukija, 3 x vessassa per päivä, ei koko aikana). Ja kerran söin muistaakseni lounaskeiton.

Mutta sen kummemmin omaa varsin nuhjaantunutta sädekehääni kiillottamatta, en siis ollut ainoa, joka näissä tahdeissa toimi. Tiedän, että tuomarit lähes asuivat tornissaan kilpailujen keston, samoin kisatoimisto, tallialueella ja liikenteenohjauksessa on työtä kädet täynnä. Ja tietysti kaikki kunnia ratahenkilöstölle joka kisojen aikana hoitaa hommansa äärimmäisen huomaamattoman tyylikkäästi ja muiden lähtiessä kisapäivän päätteeksi rakentaa vielä seuraavan päivän radan. Ja Aleksi kuulutti aamusta iltaan, ja on muuten sitten hyvä selostaja! Aleksi kävi kuitenkin välillä syömässä.

Itse tiedän parhaiten meidän catering- porukan venymiset. Mulla oli työparina suunnittelusta lähtien ihana Aila, jonka kanssa muodostimme kyllä rautaisen tiimin. Ailan päävastuualueena oli työväen hommaaminen ja työvuorojen  laadinta (emme olleet tappomeiningillä aivan koko aikaa, meillä pääsi myös osallistumaan muutaman tunninkin työvuoroihin, kukin aikataulujensa mukaan). Minä mietin ruokalistat, tilasin tarvittavat raaka-aineet ja laitteet, yhdessä sitten mietittiin hintoja ja koko paikan sisustusta.

Tuollaiseen 70 x 25 telttaan majoittui ravintolamme lisäksi myös varustemyyjät. Ravintolan perälle pystytimme vielä 2 pienempää telttaa keittiöiksi. Myimme kahvilatuotteiden lisäksi lounasruokaa, keittoa ja/tai pataruokaa, aamiaista, ja grillistämme toasteja, lihapiirakoita , ranskiksia ja makkara tai lihapullaperunoita. Lisäksi tarjolla oli 2 paikan päällä tilauksesta valmistettavaa  ruokaisaa salaattia. Ja tietenkin ruokittiin kökkäväki 

Työnjako meni kutakuinkin niin kiireisimpään aikaan (Aila jopa koodasi prosessit), että osa oli myynnissa, 1 rasvakeittimellä, toinen parilalla, yksi laittoi mausteet ja vei annoksia pöytiin ja pari teki koka ajan lisää täytettyjä leipiä, toasteja ja valmisti salaatit.

Itse tein joka päivä ne varsinaiset ruuat, hommasin paikan päälle tuplaparilan ja 2 altaan rasvakeittimen lisäksi myös 4 -paikkaisen kaasukieden ja kippikattilan. Kun tiskiinkin tuli vielä lämmin vesi ja kahvikoneet oli kytketty vesiputkeen, niin oli meillä muuten aika professional kitchen!

Ja parasta oli se, että porukka oli aivan liekeissä. Ensimmäisen vuoron ja sen pituuden alkuperäisestä tuplattuaan porukka lupautui tulemaan vielä seuraavanakin ja seuraavanakin päivänä. Aivan huipputyypit ja huippuvenymistä.

Pakko vielä mainita, että jo 3 vuotta sitten sanoin, että koska kökkäväkeä tarvitaan niin paljon, ei kellään ole aikaa leipoa kahvipöytään niinkuin meidän seurakisoissa. Jonkun palautteesta suivaantuneina pöytään alkoi toisena  viikonloppuna kuitenkin ilmestyä mokkapaloja, porkkanapiirakkaa, omenapiirakkaa. Ja molempina viikonloppuina hittituote oli lauantaisin Arjan paikan päällä leipomat parisataa munkkia.

Aikamoisella hurmoksella siis mentiin. 




Upeat kisat kruunasi valtavan hyvä saamamme palaute, niin talli-alueelta kuin muistakin kisajärjestelyistä. Ravintolassahan äänestetään jaloillaan, täsä tapauksessa vaikka parhainaa päivinä pelkästään 240 myytyä makkaraperuna-annosta kertoivat meille onnistumisesta.

Mahtavan kisaviikonlopun kruunu oli tietenkin oman seuramme ja muutenkin maailman ihanimman Joni Koivusalon Nuorten SM-kultamitali  Sanna Lahdensuon kasvatilla Renessin. Myös hopea tuli maakuntaan, Kurikan Miisa Pulkkaselle ratsullaan Bardot.

Raivoisat onnittelut!





Valokuvaus Tuulian N

Kisoista voisin jatkaa tarinaa loputtomiin. Parhaita hetkiä, kun on ihanaa ja jännä ja kiirusta ja me-henkeä yhtäaikaa. Vielä muutaman viikon voi kisakoosteen nähdä myös Ylen-sivuilla.

Valokuvaus Tuulian N

Ja sitten vielä se lauantain myrsky. Luojan kiitos, telttamme oli lähes kiinteää rakennusta vastaava järeine pilareineen. Oli se pauketta, luonto toi toki myös  haasteensa esteradan koossa pysymiselle... Onko kenenkään muun keittiöstä haettu litroittain ruokäöljyä, että saataisiin vesihaudan pinta tyyntymään?


Valokuvaus Tuulian N
Valokuvaus Tuulian N



Valokuvaus Tuulian N

Valokuvaus Tuulian N

Oli se. Ihanaa ja kauhiaa. Ylpeinä seisomme onnistuneiden kisajärjestelyiden takana. Toipuminen on alkanut.

Kiitos vielä MEILLE! Kiitos  Keskisen organisaatiolle, kaikille yhteistyökumppaneille, yleisölle ja ratsastajille tukijoukkoineen.
Ja erityiskiitokset ja halaukset omalle kanttiininporukalle. Eihän tähän ole edes sanoja. Olitte mahtavia. Kiitos.

Jäljet jää.

Valokuvaus Tuulian N

Mukana tunnelmissa myös:
Miljoonahevonen 2015
Miljoonahevonen 2014

torstai 8. syyskuuta 2016

KULHOFIILISTELYÄ



Ei tämä aivan ongelmatonta ole, tämä kulhoruokailu. Kulhoruokahan on trendikäs lähes-mikä-tahansa ruokakombo, jota syödään hyvin avosuisesta, isohkosta kulhosta. Se vain näyttää- ja siksi myös maistuu parhaalta niin, verrattuna nyt vaikka johonkin semipikkuiseen kulhoon.

Niitä semipikkuisia kulhoja on vaan kaapit pullollaan ja niitä avosuisia, isohkoja ehkä puoli tusinaa. Siis kaikki 6 samanlaista.

Että yritä siinä sitten kuvata lehtijutusta näyttävää. Niin kun siis kulhojutusta.

Mutta nuavvaan, niin kuin tääläpäin tavataan sanoa, löytyi sushikulholle lopulta aavistus aasialaisen punaista.


  Sadonkorjuukulholle ohrahelmineen mallasin mustaa.



Burritokulhossa eräänkin kerran käytettyä turkoosia. Se huutaa mulle aina Meksikoa, vaikkei kyllä oikeesti oo meksikon väri, enemmän Kuubaa tai Dominikaanista?


Mutta sisältö huutaa kyllä Meksiko.


No tässä yksi tusinasta- kulho. Vaan sisällä asuu ihanat maut. Kvinoaa, kanaa, mangoa...



Kulhoruuat on tosi kivoja. Siinä inspiroituu käyttämään viljoja, jyviä, papuja ja linssejä, mitä ei muuten ehkä tulisi niin laitettua. Kasvikset löytää paikalle runsaana rintamana. Alkaa vaikuttaa melko tervehenkiseltä!

Tänään on taas torstai ja ilo esitellä teille, julkaisusta riippuen, aukeama tai sivullinen reseptejäni. Siis päivän lehti tarkkaan syyniin Ilkan, Pohjalaisen, Kalevan, Turun Sanomien ja Aamulehden sekä 7 muun maakuntalehden lukijat.

Ja rohkeutta peliin siellä kotikeittiössä. Inspiroitukaa kulhoista ja tehkää niistä teidän näköiset.

Mikä on sun suosikkiyhdistelmä? Mä rakastuin kulholliseen Lähi-Idän makuja....