Ruokamaailman onnistumisia ja pettymyksiä äidin ja vähän muidenkin resepteillä. Gastronomian perinteet kohtaavat puolivalmisteet. Milloin missäkin kulttuurissa.

tiistai 21. lokakuuta 2014

Herkkupöytä hevosesta






Muistatte varmaan taannoisen tutustumiskäyntini tilateurastamolla Hevoosella vaan- koulutushankkeen merkeissä. Iltahan jatkui vielä retken jälkeen kokkikoululla ja sillä parhaimmalla; syömisellä. Koska hevosenlihan saatavuus kaupasta on huonohko, ainakin meilläpäin, oli tämä aivan harvinaista herkuttelua; notkuva pöytä hevosenlihasta valmistettua tarjottavaa. Korjaan, itse valmistettua tarjottavaa.

Opastajatkin olivat maakunnan kärkikastia, Juurella ravintolan aina yhtä sympaattinen ja innostunut Keittiömestari Jani Unkeri sekä Maa-ja kotitalousnaisten ruoan monitoiminainen Asta Asunmaa. Jakauduimme 4 hengen ryhmiin, liekö ensimmäinen ja viimeinen kerta, että ratsastuksenopettajani Tanja haluaa minun kanssani samaan ryhmään, tuskin ainakaan ratsastuskentällä olisin ykkösvalinta. Ihania hevoskuvia ottava Tuulia ja uutena tuttavuutena Piia liittyivät ryhmäämme ja Janin to do- listalta meille pärähti se ainut ruoka, jota oli haudutettava yön yli. Ehdimme jo miettiä selityksiä kotiin, Jani oli kuitenkin  avuliaasti hauduttanut lihoja jo edellisen yön, joten saimme jatkaa kastikkeen teosta ja esille laitosta.

Kunhan ensin putsasimme 4 kiloa Anttia eli entrecoteeta!

Hevosen liha on erittäin rasvatonta. Sen saatavuus ja/tai menekki vaikuttanevat myös siihen, että se on aniharvoin raakakypsytettyä eli riiputettua. Toki raakakypsytys on mahdollista tehdä myös kotona, mikäli kylmäsäilytystilasi mahdollistavat tarpeeksi alhaisen lämmön, tosiasia lienee kuitenkin, ettei nykyajan ihminen hevosenpalan käsiin saatuaan tahdo jaksaa odottaa, että 3 viikon päästä teen tästä sitten ruokaa. Tämä sama raakakypsytys ongelma ei muuten ole ainoastaan hevosella, vaan se koskee useimpia lihaa suorana myyviä tiloja, mistä seuraa se, että asiakkaat saavat käytettäväkseen hyvää lihaa, joka voisi kuitenkin olla vielä paljon parempaa (taitaapa tämä koskea kyllä isojen lihatalojenkin lihoja).

Suurisyiset, reilun 2 kg entteripalat olivat siis lähes rasvattomia (vrt, naudan entteri) mutta palat ovat  täynnä erilaisia kalvoja, jotka Jani halusi meidän putsaavan, mureuden takaamiseksi. Melkoiselta pahoinpitelyltähän se välillä tuntui kun irrotimme entteristä pala kerrallaan kalvojen  peittämän osan ja renssasimme eli puhdistimme sitten kalvot pois. Ja voinko sanoa tylsähköillä ja epäsopiville henkilöstöruokalan veitsillä. Paitsi se ruokabloggaaja sai  tietysti sen keittiömestarin Macin (=erittäin terävä keittiömestarin henkilökohtainen työkalu.)       
                      

Ryhmällämme oli myös salaatin ja punajuuri-vinaigretten teko, jotka surautettiin nuavvaan. Kaikilta ryhmäläisiltämme sujui keittiötoimet, lähinnä ongelmia tuotti tilojen ahtaus ja välineiden löytyminen. Kastikepohjan makua ja hapokkuutta säädettiin maistelemalla ja lisäämällä  tomaattisosetta /ja muistaakseni hiukan myös hunajaviinietikkaa, vaikkei kyllä ole reseptissä) ja maistamalla ja maustamalla taas. Voi sitä iloa  kun keittiömestari oli samaa mieltä kuin mekin siitä mitä kastike tarvitsi.

Hevopadan ohjeen ja esille laittotavan Jani oli napannut muokkaukseensa Itävallan matkalta, esille pantaessa mureaksi haudutetut palat asetellaan vadille ja kastike lisätään peiliksi ympärille.



Oma hevosenlihapatamme osoittautui illan heikoimmaksi lenkiksi, mureudessa oli hiukan sanottavaa (tämä raveissa usein kuultava luonnehdinta sopinee asiayhteyteen) ja päädyimmekin siihen, että ensi kerralla lämpötilaa tulisi nostaa hiukan haudutuksessa, ehkä 120:een, jotta kaikki sidekalvot varmasti sulaisivat.

Kaiken kaikkiaan hevosen Antti oli erittäin opettava kokemus. Jos nyt ymmärsin oikein, niin rasvattomuutensa takia se ei sovellu härän lailla pihvin paistoon kovin hyvin, koska kalvoja on niin jumalattomasti.(Ja ikinä en oo väittänyt, ettenkö olisi joskus saanut jostakin väärän käsityksen - voihan tämä olla ensimäinen kerta...).

Kaiken kaikkiaan, lihapatamme purtavuudesta huolimatta, hevoskattaus oli ihana.




Pärämätsit olivat mun lemppareita
Vihreää salaattia juuresten kera, punajuuri-vinaigrettea
Pärämätsit, pikkelöityjä sieniä ja smetanaa
Palvattua hevosenpaistia ja tyrni-porkkanachutney
Hevosen sisäfileetä ja sinappi-voikastiketta
Yön yli haudutettua hevospataa
Paahdettuja hunaja-juureksia
Ryppyperunoita
Peruna-chili-suklaaleivos





Sisäfile on jumalaista, ajan puutteessa se ei ehtinyt yhtään vetäytyä, mutta mehukasta oli ja niin hyvää. Suussa sulavaa tiedättehän.


Hevospata
1 kg hevosen entrecoteeta
Liemi:
1-2 porkkanaa
1 iso sipuli
1 laakerinlehti
5 kokonaista mustapippuria
3 dl vettä (+1/2  lihaliemikuutiosta
2 tl suolaa
2dl tomaattimurskaa

Leikkaa lihat suuriksi paloiksi ja suolaa. Laita lihat pataan.
Viipaloi porkkana ja sipuli mukaan ja kaada päälle mieto lihaliemi. Lisää mausteet sellaisenaan tai maustepussissa.
Hauduta kannen alla yön yli 90 asteessa. (Päädyime kyllä siihen, että asteita voisi nostaa 120:een)
Siivilöi liemi, erottele lihat talteen ja laita kasvikset takaisin liemeen.
Lisää tomaattimurska, keitä lientä kasaan ja hurauta kasvikset tasaiseksi sauvasekoittimella. Lisää mausteita tarvittaessa.
Tarjoa lihat erikseen kastikkeen kanssa tai lisää lihat kastikkeen joukkoon.

Ilta kului arvatenkin vauhdilla, ainoa harmittava asia on, kuten usein ennenkin onhuonossa valaistuksessa ruuan kuvaaminen, joka ei vain ole oikein mahdollista omalla kalustollani (mulla mitään "kalustoa" edes oo, perusperusjärkkäri vaan) Onneksi paikalla oli myös Lännen Median edustajat, joten voinemme tässä syksyn mittaan odottaa jonkinlaista hevosenlihareportaasia sanomalehdistössä. Ja kunnon kuvia. Vaikka myönnettävä; mieluummin paikan päällä syömässä kuin sanomalehteä kuolaten! (...hyvä kakkosvaihtoehto...)

sunnuntai 19. lokakuuta 2014

Munakoiso-Lasse






Jos tämä olisi oikeasti lasagnea, tässä olisi varmasti valkokastiketta. Tai valkokastikkeen kera ja pikkuisen eri mausteilla olisi kyseessä moussaka. Nimesin tämän nyt Lasseksi koska se kuulostaa niin hauskalta ja antaapa ehkä aavistuksen minkä tyyppisestä ruuasta on kyse; vuoka, paistos tai laatikko olisivat varmaan ajaneet saman asian, mutta niistä nimistä puuttuu se pieni pilke.

Ruualla on itseasiassa esikuvakin, se on dominikalainen pastelón de berenjenas, karibian lempeät maut sopivat hyvin ruuaksi koko perheelle ja vuoka nostaa pääosaan laadukkaan jauhelihan, josta se on valmistettu. Länningin tilan Luomuherefordeista leikattu ja jauhettu liha oli raaka-aineena Kotitila.fi  Lihaa Parhaimmillaan -reseptikisan 3. osakilpailussa. Useasta blogista jo luinkin kehuja lihan mausta ja siitä kuinka se ei paistettaessa vuoda pannulle ylimääräisiä nesteitä. Laadulla ja laadulla on eroa siis tässäkin, mikä tuli koettua valmistaessa itsekin. Koko syöjäsakki kehui kilvan myös lihan makua. 


Munakoiso-Lasse
 4:lle

2 munakoisoa
500g Luomunaudan jauhelihaa
2rkl öljyä
1 vihreä paprika kuutioina
3 salottisipulia hienonnettuna
2 valkosipulinkynttä murskattuna
500g tomaattimurskaa
1 rkl kuivattua oreganoa
1 rkl kuivattua basilikaa
suolaa ja mustapippuria maun mukaan
150 g mozzarellaraastetta

Paista kuumalla pannulla 1rkl öljyä jauheliha, sipuli valkosipuli ja paprika. Lisää oregano ja basilika sekä tomaattimurska ja paista kunnes neste on haihtunut. Suolaa ja pippuroi Lassen täyte maistellen.

Leikkaa munakoiso pituussunnassa n. puolen sentin paksuisiin levyihin ja lado ne vierekkäin valitsemasi öljyllä voidellun uunivuoan pohjalle. Kaada päälle jauhelihatäyte ja levitä tasaiseksi.Lado pinnalle toinen kerros munakoisoviipaleita. Peitä vuoka tiukasti foliolla ja paista 200 uunissa n. 40 minuuttia. Poista folio, lisää pinnalle juustoraaste ja gratinoi uunin ylätasossa kullaruskeaksi.

Anna vetäytyä hetken ja tarjoile rakkaillesi raikkaan vihersalaatin kera.



perjantai 17. lokakuuta 2014

Hostaria La buona forchetta, Kreuzberg, Berlin


Minä en sitten aio olla mitenkään puolueeton. Mitenkä voisinkaan kun astun illastamaan ystäväni muutama kuukausi kumppaninsa kanssa avaamaan ravintolaan Berliinissä. Melkein kymmenen vuotta siitä kun viimeksi tavattiin Heikin kanssa, jonka stuertin ura vei mennessään Stutgarttiin ja nyttemmin Berliiniin. Mutta ei se välimatka, ei ajankuluminen, jos on monta yhteistä muistoa, naurua ja itkuakin. Yhdessä tarjoiltiin aikoinaan muutama vuosi Finnjetillä, jonka ravintolahenkilökunnassa oli prosentuaalisesti aivan älytön keskittymä esiintymishaluisia ja -kykyisiä ihmisiä. Minäkin käsikirjoitin muutamaan otteeseen speakkirungon ihanalle Huuhon Maijalle poikien dragshowhin (mukana siis ko. Heikki), sitä taidettiin esittää ihan Silja Linen ylimmälle johdolle Finnjetin  25v. juhlagaalassa ja kävimmehän me Ruohojärven kartanossakin esintymässä Jukka Ihatsun 50v juhlilla. 
Kunniatehtävä oli myös Heikin ja ex-puolisonsa häissä, kun he pyysivät minua lausumaan runon parisuhteen vahvistamisen jälkeen. Voi ja oi niitä aikoja!



Kreuzberg on Berliinin osaa, jossa on alunperin suuri turkkilaismaahanmuuttajaväestö, mutta se on myös Berliiniä, josta vaikka Punk- liike sai alkunsa ja tällä hetkellä se onkin hiukan boheemi, kultturelli ja kovasti Hip. (olisko jopa hipster?) Ravintoloita siellä on ainakin kuin sieniä sateella. Hostaria La buona forchetta oli toiminut jo kymmenisen vuotta italialaisen ex-omistajansa ohjauksessa.  Omistaja halusi kuitenkin vetäytyä (jo 70:nä!) viettämään eläkepäiviään Italiaan ja kun Heikki ja kumppaninsa Jörg kuulivat asiasta viime ystävänpäivänä, pantiin rattaat pyörimään vinhalla vauhdilla ja toukokuussa miehet huomasivat olevansa ravintoloitsijoita.


Hostaria on pieni, 45-50 paikkainen kodikkaan tunnelmallinen ravintola.  Se sai uusien omistajiensa käsissä sopivan skandinaavisen puhdistuksen, turha krääsä riisuttiin seiniltä, jotka maalattiin valkoiseksi, vanhat puupöydät ja tuolit tuovat vielä tummaa kontrastia. Iittalan tuikkulyhdyt ja salihenkilökunnan mustavalkoiset jokapoikapaidat tuovat raikkaan tuulahduksen Suomesta. Ja sopivat niin hiton hienosti ravintolan henkeen.


Henkilökunta on italialaista,  pelkästään italiankielistäkin lähes. Keittiössä häärii Oscar, joka on kotoisin Genovasta, sekä tiskari (apua, nyt unohdin nimen).  Nykyään kun kokilla jos toisellakin tuntuu olevan tatuointeja enemmän kuin ennen muinoin merimiehillä, niin täytyy kyllä sanoa, että Oscar oli muuten tatuoiduin kokki evö! (Ainakin sen perusteella mitä nyt kokin vaatteista esiin pilkisti). Sen päiväinen tuore tatuointi oli otettu jo takaraivoon.



Salin puolella isäntää auttaa napolilainen pariskunta, temperamenttinen Maria ja Salvatore. Urho10v ja minä saavuimme kohta avaamisen jälkeen, mutta pian pöydät täyttyivät seurueista ja iloisesta puheensorinasta.

Ravintolan Menu vaihtuu 2 viikon välein. Antipastia, primiä, secondia on kutakin tarjolla 2 vaihtoehtoa. Koko menu, johon kuuluu myös alkuun tuotu antipasti- valikoima, talon itseleivottu leipä, jälkiruoka, espresso, digestiivi, vesi ja 1/2 l viiniä kustantaa 33euroa. 



Ruoka on yksinkertaista, rakkaudella valmistettua italialaista maalaisruokaa, ilman turhia piperryksiä. Sanomattakin on selvää, että pasta on kotitekoista. Palvelu on ensiluokkaisen huolehtivaa ja lämmintä. Tunnen ihan olevani jossain Bolognan pienessä osteriassa.  Nautin ruokalajin toisensa perään, alkupalan  kalkkunan sysimusta balsamico-kastike on taivaallista, pasta taittuu hampaissa sopivasti, valkoviinipossu polentakakun kera maistuu yksinkertaisesti hyvältä.



Oma rakas kavaljeerini Urho10v vetäytyy penkille pitkälleen jo primin jälkeen ja nukahtaa (jääleiri  tekee tehtävänsä)...minä istun nurkkapöydässä, josta näen hyvin koko salin, tarkkailen asiakkaita, palvelua, nautin viinistä ja ruuasta. Aina kuin vain ehtii, istahtaa Heikki viereeni ja yritämme kuroa menneen 10 vuoden kuulumisia umpeen. Tai edes viimeisen puolen vuoden. Halaamme, nauramme ja itkemme.



Huominen päivä on kullekin meistä tuntematon, kuinka osaisimmekaan arvostaa tätä hetkeä ja läheisimpiämme? Heikin ja Jörgin unelma toteutui viime toukokuussa ja vain 7 päivää sen jälkeen matto kiskaistiin julmasti jalkojen alta. Kahteen viimeiseen kuukauteen Jörg ei ole kyennyt edes saapumaan enää ravintolaan.



Olette ajatuksissa. 





Hostaria La buona Forchetta 
Graefestraße 83 
10967 Berlin - Kreuzberg   


avoinna ti-la 18-24.

sunnuntai 12. lokakuuta 2014

Fondue-ranet






Ennen pitkää se oli aivan väistämätöntä. Että mä nostaisin sen perunan katuruoka annokseni pääosaan. Koska minähän olen sellainen perunanrakastaja. Kunnon rapeat, sisältä höttöiset, melkein syömäkelvottoman kuumat ranskalaiset, uuniperuna, perusgrilliranskikset kaikilla mausteilla tai kuuluuko kenenkään muun lapsuudeen lemppareihin "sotapojan pakkaus"?

OivaPari-haasteessa haettiin tällä kertaa paria Jacob's Creekin UnVined Rieslingille. Kyseessä on aivan tuore innovaatio, uudella menetelmällä aikaansaatu alkoholiton viini. Ja se huuti tätä reseptiä! 

Koska haasteessa on kyse gourmet'in ja katuruuan yhdistelmästä, mieleeni tuli heti nostaa rankanperuna-annokseni uudelle levelille voimakkaalla  juustokastikkeella fonduen tyyliin. Pääsisin samalla testaamaan myös viinin soveltuvuuden ruuanvalmistustarkoitukseen. Hienosti UnVined toikin fonduemaisen valkoviinisen aromin kastikkeeseen. Päädyin käyttämään rane-fondueessäni myös suomalaisia loistavia juustoja, Valion Mustaleima Emmental-raastetta ja Juustoportin uutta Maxx'ia, joka on juurikin yleensä fonduessä käyttämäni Gruyerin tyyppinen kauniisti sulava vahva juusto. Ranskanperunoiden suhteen voit olla juuri niin kulinaristinen kuin haluat, uppopaista ne kahteen kertaan, kuten perusteellinen tyyli kuuluu, mutta voit tapani mukaan tehdä ne myös uunissa, pääasia on, että käytät jauhoista perunalajiketta. Erityisen kauniita saat tietenkin Rosamundasta sen punertavan kuoren takia.



Fondue Ranskanperunat 
2:lle

2 isoa tai 4 pientä Rosamundaa tai muuta jauhoista lajiketta
öljyä
suolaa

130g Valio Emmental juustoraastetta
130g Juustoportin Maxx juustoa raastettuna tai muuta gruyereä
1,5 dl Jacob's Creek Unvined Riesling
1 valkosipulinkynsi hienonnettuna
2 tl maissitärkkelystä
1 rkl Kirch-viinaa
ripaus valkopippuria ja muskottipähkinää
pinnalle hiukan silputtua lehtipersiljaa tai yllätä korianterilla!

Leikkaa perunat pituussunnassa sormenpaksuisiksi tikuiksi. Älä kuori. Sekoita perunasuikaleet öljytilkan kanssa ja levitä ne tasaisesti uuninpellille. Ei päällekkäin. 220 astetta ja puolituntia ja perunoiden pitäisi olla kypsiä sekä saada pintaan hiukan väriä ja rapeutta. Suolaa perunat.

Laita kattilaan viini, valkosipuli ja raastetut juustot. Kuumenna kuplivan kiehuvaksi ja sileäksi, koko ajan pohjasta sekoittaen. sekoita maissijauhot kirch-viinatilkkaan ja sekoita juustojen mukaan ja anna Fonduen paksuuntua. Mausta valkopippurilla ja muskottipähkinällä.

Jaa ranskiksit annoksiin paperipusseihin tai voipaperikääröihin, valuta päälle kuumaa juustofondueta ja ripottele päälle lehtipersiljaa tai korianteria. 

Koska perinteinen juustofonduen juomakumppani on valkoviini tai musta tee, sopii UnVined Riesling ihanan kylmänä hienosti palanpainikkeeksi, sen raikas hedelmäisyys ja pieni makeus leikkaa sopivasti juuston ja perunoiden rasvaisuutta.

Nyt on pakko sanoa ihan itte, että kaikessa yksinkertaisuudessaan, ihan klassikko jo syntyessään!




yhteistyössä Pernod Ricard Finland




tiistai 7. lokakuuta 2014

Pitsinnypläystä ja ristiäisiä


Virkata en osaa. Tai äitini sanoi, että sinä et vain viitsi!

Nyplätäkään en osaa sen paremmin, mutta pitsi kuviona, vaatteissa, tekstiileissä ja koristeissa on kyllä heikko kohtani. Kallein aarteeni on Oravan mumman ylioppilaslahjaksi minulle virkkaama parisängyn peite.

Viikon välein 3 ihanaa vauvaa on saanut nimensä kastejuhlassa ja kun minulta pyydettiin kakkuja, halusin kokeilla pitsiä. Hurautin Lapualle Leipurin Putiikkiin, josta löytää aina kaiken, on ihanaa päästä tutkiskelemaan tavaroita hyllyssä, minä en ole koskaan oppinut niin taitavaksi nettishoppaajaksi, että nauttisin siitä yhtä paljon, mutta nettiputiikkikin heiltä löytyy siis. Ja herra omistajalta saa aina parhaat vinkit, itsekin kun on kakuntekijä. ( ja tämä on ihan normi asiakkaan ylistystä, emme niin sanoakseni tee kaupallista yhteistyötä! Ilo suositella kuitenkin vahvasti!) 

Pitsin teko onnistui kerta yrittämällä, en ehtinyt tietenkään harjoitella, mutta pientä jännitystä on aina oltava elämässä. Pitsimassa on siis sokeripohjaista, se ei kuitenkaan maistu makealta, eikä pitsissä ole mitään makua ylipäätäänkään. Pitsimassaa voi ostaa valmiina, eri väreissä tai sitten jauheena jolloin massa saadaan aikaan sekoittamalla siihen vettä ja halutessasi väriainetta (pastavärit käyvät hyvin). Aineen lisäksi tarvitset muovilastan ja silikonimaton, jossa on uurrettuna pitsisi malli. Omassa matossani saa kerralla 3 nauhaa, 2 riittää kakun ympäri.


Valmistat siis massan ohjeen mukaan vatkaamalla se sileäksi ja lisäämällä mahdollinen väriaine.  Ensimmäiseen kakkuun tein vaaleansinistä pitsiä, toiseen valkoista. Kauppiaan vinkistä laitoin massaan mukaan 1tl glyseriiniä, se tekee massasta entistä joustavamman ja käsiteltävämmän, ei kuivu liian nopeasti.



Massa levitetään silikonimatolle tasaisella muovilastalla, vähän kuin kaakelinsaumauksessa eri suunnista niin että joka kolo täyttyy ja saat ehjän pitsin. Lopuksi vedät ylijäämät lastalla pois. Kaikki tämä  on helppoa ja onnistuu jokaiselta. Laita matto sitten 60 asteiseen uuniin, ajat vaihtelevat massojen mukaan, omani oli 20 minuuttia. Anna jäähtyä, (sammutin uuniin ja annoin olla vielä hetken, lisää aikaa jos pitsi ei meinaa irrota) ja irrota pitsi   varovasti muotista. Tämäkään ei osoittautunut vaikeaksi. Nuavvaan, komiaa pitsiä, jonka voit liimata elintarvikeliiman avulla kakun pintaan. Pitsi muuten peittää sopivasti kaikki mahdolliset reunarumuudet, eli sen kriittisimmän kohdan massapäällysteisen kakun teossa. Pitsin voi myös valmistaa vain huoneenlämmössä kuivaamalla, mutta siihen täytyy varata pari päivää.



Natasiskon kanssa katseltiin ristiäiskakkujen kuvia netistä, tämä minunkin käyttämäni vauvamuotti on tosi monella käytössä. Meitä nauratti, että varmaan 30 ensimmäistä kakkukuvaa vauva oli kaikissa peiteltynä peitolla tai sille oli tehty ristiäispuku, vaatteet tai vähintäänkin vaippa. Minulle ei koskaan ole oikein tullut mieleenikään peittää tuota suloista alastonta (tai pelottavaa kuten Campasimpukka kerran kommentoi) vauvafiguuria, eikä kukaan ole kyllä pyytänytkään. Kaikki kakkuni ovatkin kyllä olleet aina jotenkin luontoteemaisia, herkkiä ja minusta vauva saa olla ihan ilkosillaan.



Ihailen yli kaiken leivontabloggaajien kukkateoksia ja Mansikkamäen Eben kukat ovat vertaansa vailla. Ne ovat aina oikeita kukkia, siis tarkoitan että kukka, vaikka sokerimassasta tehty on kuin ilmetty esikuvansa, ruusu, neilikka, pioni, lilja, omenankukka, orvokki, lumpeenkukka...Ebeltä löytyy.

Itse olen vissiin piirun verran näppärättömämpi, enkä niin viitseliäs ja siis kertakaikkisen hidas näissä koristeiden teossa, että valmistan vaan tuollaisia noname-kukkia, yhteisnimittäjänä pieni ja suloinen koko. Ja sitten vielä vähän pienempiä.



Tyttöjen kakun kanssa oli huimaa jännitystä. Lupasin toimittaa kakun sunnuntaina tuohon lähelle ystävälleni. Iso-Hoo golffasi, Urho oli yökylässä joten en saanut mukaan "kakunkantajaa", Maitotyttö tuli toki mukaan, mutta mulla oli jo koristelussa täysi työ vahtia koristeita, eli ajattelin kakun olevan turvallisimmillaan eri penkkirivistöllä tytön kanssa (ennen koirani söi koristeet, nykyään Maitotyttö). Tein kakun tuohon yläpinnaltaan sileällä jalalliselle lasivadille, koska se on kaunis. Siihen päälle menee sopivasti Tupperwaaran korkea kakkukupu, ei se tietenkään kiinnity siihen mitenkään, mutta ne sivulukitustapit sitä kuitenkin pitävä paikallaan sopivasti.

Niin, että sanoinko jo, että tässä kilometrin välimatkalla on yksi liikenneympyrä? Kakku oli mielestäni turvallisimmassa paikassa kuskin viereisen istuimen jalkatilassa. Siinä ei paljon sovi liikkumaan. Mutta keikahtamaan siinä sopii. Tsiisus! Kakkuvati poikittain ajoin loppumatkan samassa asennossa vadin kanssa toisella kädellä vatia tukien. (Maitotyttökin ihmetteli takapenkiltä, että äiti, sä makaat ja ajat yhdellä kädellä = tästä sai luultavasti huippuäiti-pisteitä). Mietin purskahdanko heti itkuun vai vasta perillä...

Kuin TOSIAANKIN ihmeen kaupalla, kakku oli vielä vadilla ja koristeet kiinni, kun pääsin sen perillä tarkistamaan, jotenkin se kakkukupu kuitenkin piteli sen kakun vadilla. Tai se oli niin raskas (14 munan kakku) ettei helpolla lähtenyt lentoon. Pyysin tuoretta mummia pitelemään vatia ja heivasin kakun takaisin keskelle varovaisella voimaotteella ja siivosin vadin ryyttyyntyneet reunat.  Ja lähetin mielessäni kiitosterveiset yläkertaan! Phiuf ja huh huh.


Ekan pitsivauvakakun sain aivan kommelluksitta perille kun matkasimme mukana koko perhe kuulemaan kun uusi serkku sai nimensä. Nuutinminna oli täälä kertaa toivonut ihan romanttista kakkua, ja eiköhän tästä sellainen tullut.



Jotenkin on ihana, kun kaikki pukeutuvat parhaimpiinsa ja yhdessä juhlistetaan vauvan uutta nimeä (ja seurakuntaan liittymistä) perinteisin seremonioin. Elli-isosisko ekaluokkalainen soitti aluksi pianoa ja sitten tietenkin veisattiin; Urho10v pyyti minua laulamaan hiukan hiljempaa. Kun nyt kerrankin sais veisata. Pappi ei ollut kuitenkaan sama kuin viimeksi, se jolle  kummina toiminut Natasiskoni tokaisi heti seremonian jälkeen "tsiisus kraist, täälon kuuma" ja pappi tokaisi, että "ou mai gaad, mikä kakku...", eikä myöskään meidän lasten rippipappi jolle Urho aikoinaan pukeutui Maitotytön ristiäisten alla munamieheksi ja piipitti "pieni muna suuri sielu".... (sorry, oli pakko kerrata nämä legendaariset...)


Koska tässä tilaisuudessa oli ilmiselvästi myös henki mukana, minun oli pakko yrittää ikuistaa se myös kameraani. Ja kas, siellähän se on verhon takana! (Eino-isoveli 2v.)


Nyt kurkistaa kunnolla!



Voi teitä ihanaisía.  Ihanat vauvat; Eemi Olavi, Aini Maria ja Elli Maija.



Ristiäiskakkuinspiraatiota hakevat, tsekatkaa muutkin teeman kakkuni:

Syyskakku Eino Hermanni
ruusukakku vauvalle Tatu Tuomas Wilhelm
tähtikakku Jane Susette
nimiäiskakku Miko Julius
vauvakakku Linnea Hymy Sofianna
tennarikakku Hilja Likka

sunnuntai 5. lokakuuta 2014

Roosan ihana omppupiirakka


Roosa ja minä tutustuttiin alkuvuodesta -93 kun menin edellisvuonna aukaistun hotelli Vaakunan aulabaariin Lou Lou'hin töihin. Roosa oli Turusta (vai Salosta), sillä oli pitkä punainen tukka ja se oli muutaman vuoden vanhan Ronni-pojan yksinhuoltaja. Nyt vasta omien lasten myötä ymmärrän kuinka kovilla Roosan on täytynyt olla, vieraassa kaupungissa, ilman tukiverkkoa, vuorotöissä. Roosa oli (ja on) reipas, ahkera, omapäinen ja rohkea. Vaikka Roosa on mua jokusen vuoden nuorempi, muistan aina kun se sanoi mulle jonain kiirepäivänä kun olin alkanut tehdä vuoroja myös Fransussa, että Älä Nanna juokse, se ei helpota tätä hommaa yhtään. Se onkin ollu yks tärkeimpiä ohjeita tarjoilijan urallani (luultavasti oon kyllä silti joskus sortunu, ainakin hölkkään).

Meitä yhdistää myös rakkaus eläimiin, molemmat oli koiranomistajia, Roosa myös kissan (Kääk!) ja kirjoista olimme molemmat oppineet nauttimaan jo pienenä.  (Mulla on sitä paitsi hyllys yks sun kirja Roosa, siitä perheestä Kreikassa ja sulla on mun Tuire Kaimion Hevosen käsikirja). Roosa rakastaa myös oopperaa ja meillä oli sama suosikki; baritoni Tommi Hakala. Roosan kanssa myös lämmitettiin molempien nuoruuden harrastus ratsastus, jota on jatkunut meikäläiselläkin siitä asti. Roosa on nykyään jo ties monennenko hevosen omistajakin.

Minä lähdin sitten laivalle töihin ja joskus ehkä -97 Roosa lähti puutarhakouluun ja takaisin Turkuun (Saloon/Kaarinaan), sanoinko jo, että Roosa on myös tosi hyvä piirtämään? Mulle Roosa uskoi otsatukkansa ja hiuslatvojensa leikkuun. Sitä arvostan, olen kyllä leikannut useita kuontaloita elämässäni, aina se on yhtä suuri hämmästys, että joku luovuttaa sakset mulle ja uskoo kun vastaan kysymykseen - Ootko sä leikannut hiuksia? (Kysymys kannattaisikin muotoilla Osaatko sä...)

Nähdään todella harvoin. Nyt on ihana, kun tiedän, että Roosa lukee mun blogia. Roosa myös jaksaa laittaa sähköposteja kuulumisistaan ja minä en saa koskaan niihin vastattua. 

Mutta ei se mitään. Me tullaan aina olemaan ystävät. Roosa ja Nanna.


 Tämän niin Roosan näköisen piirakan ohjeen Roosa laittoi mulle jo viime syksynä ja nyt sain sitä sitten tehtyä. Alkuperäinen ohje on Talvitunnelmia-kirjasta, mutta Roosa on muokannu reseptiä; enemmän kanelia, enemmän voita, korppujauhoja pintaan. Minäkin jouduin muokkaamaan reseptiä kun ei ollut aprikoosihilloa kaapissa, laitoin sen sijaan viskillä maustettua appelsiinimarmeladia, joka oli lojunut jääkaapissani ties kuinka kauan. No ei viski koskaan voi omenalle huonoa tehdä. Jännää tehdä piirakkaa, jonka ulkonäköä ei koskaan ollut nähnyt, mutta tälläinen siitä tuli.

Hirmuisen herkullinen, ihan kuten Roosa lupasikin. Enemmän jälkiruuan tyyppinen hemmottelu kuin kahvipöydän siististi leikkautuva piirakka. Taikinareunat ja pohja maistuvat ihanilta omenoiden kanssa.

Ja anna sille sitä vaniljakastiketta. Reilusti.


Roosan ihana omenapiirakka

pohja
4 dl vehnäjauhoja
150g voita
4 rkl jääkylmää vettä

Täyte
6-9 hapokasta omenaa
1,5 dl aprikoosihilloa (tai viski-appelsiini)
 2 tl kanelia
1 dl tummaa sokeria
2-4 rkl voita
kourallinen korppujauhoja

Nypi kylmä voi ja jauhot taikinaksi, lisää  vesi ja muotoile taikinapalloksi. Ota avuksi paljon jauhoja, sekä alle ja päälle ja kauli taikinasta iso ympyrä, nosta leivinpaperin päälle ja käännä vaikka kaksinkerroin (jauhoja välissä) ja laita puoleksi tunniksi jääkaappiin lepäämään.

Kuori omenat, poista siemenkodat ja paloittele omenat. Sekoita omenapaloihin, hillo  ja kaneli.

Ota piiraspohja jääkaapista ja aseta se pyöreän piirakkavuoan pohjalle, reunat saavat roikkua reilusti yli. Asettele omenatäyte keskelle pohjaa hiukan kekomaiseksi, eli keskelle enemmän. Ripottele päälle sokeri ja käännä sitten ronskisti reunaliepeet piirakan päälle. Viimeistele vielä korppujauhoilla ja voilastuilla.

Paista 175 asteessa noin tunti.

Kiitos, ystävä! Erinomaisen paljon!


lauantai 4. lokakuuta 2014

Parasta mitä omena tietää?

 


No sehän on vaniljakastike! Tai ainakin olisi syytä olla, sillä minä pruukaan omassa keittiössäni hukuttaa omenani sen pehmeän täyteläiseen (ja omenan kannalta myös siis viimeiseen syleilyyn) olipa sitten kyse uuniomenoista, piirakkareseptistä tai strudelista. Oikeastaan en kyllä ole tainnut koskaan tehdä strudelia itse, mutta miljoona kertaa sitä Itävallassa hartaudella nauttinut. Ja olisitte kumminkin uskonut, jos olisin sitä sanonut tehneeni. (ToDo lista, sijalle n. 1032. , strudelin teko)

Nykyään ovat tulleet niin pirskatin näppäriksi noissa elintarvikealan yrityksissä, että tuppaavat sielläkin valmistamaan paksua ja hyvänmakuista vaniljakastiketta, jota tulee helposti napattua ostoskärryyn siinä maitolaarin kohdalla. Avainsanoina, helppo ja nopea ja taustalla ehkä jotkut lapsuudessa epäonnistuneet vaniljakastikkeen tekoyritykset. Palanut maito/kerma, sen pahemmaksihan ei voi paljon ruuanlaitto tulla.


Vaniljakastikkeen keittämisestä edelliskerran on siis kulunut jonkinmoinen tovi, joten oli taas todistettava ja muistutettava itselle, että sen tekoon ei liity mitään salatiedettä. Ja että kotitekoinen ON vielä herkullisempaa. Pinnoitettu kattila on ehkä puulastan ohella keittäjän paras kaveri tässä puuhassa. Ja pieni annos kärsivällisyyttä.

Vaniljakastike
4:lle

2 keltuaista
1 rkl sokeria (ruskeaa ruokosokeria)
2 dl kulutusmaitoa
2 dl kuohukermaa
2 tl perunajauhoja
1 vaniljatanko (sen puuttuessa myös 1 rkl vanilliinisokeria)

Laita kaikki ainekset vaniljatankoa lukuun ottamatta kattilaan ja vispaa vispilällä tasaiseksi. Halkaise vaniljatanko, riivi musta seimenmassa veitsen lappeella ja pudota se liemeen, samoin vaniljatangon puolikkaat (mikäli käytät tangon sijasta vaniljasokeria, mausta sillä vasta valmis kastike.

Kuumenna kastike kiehuvaksi, koko ajan puuhaarukalla sekoittaen kunnes se sakenee. Älä keitä. Nosta kattila liedeltä, siirrä kattila jäähtymään altaaseen, jossa kylmää vettä ja jatka sekoittamista kunnes kastike jäähtyy.

Kaada kivaan nekkaan tai pulloon ja laita jääkaappiin jäähtymään, jotta voit sitten viimeistellä jonkun herkullisen lämpimän omenapaistoksen vaniljakastikkeella.

Ja kulinaaripisteet kotiin. Urho10v. ja Maitotyttö3v niiiiiiiiiiin arvostavat kun äiti näkee vaivaa.